Sain edelliseen postaukseeni tälläisen kommentin;
"Aiheeseen liittymätön kysymys: miten surutyösi koirasi menettämisen jälkeen on edennyt, mikäli on vielä kunnolla alkanutkaan? Oma koirani lopetettiin juuri, joten olisi kiva kuulla sinun fiiliksiä asian suhteen mikäli aihe ei ole enää turhan arka käsiteltäväksi.. Helpottiko/vaikeuttiko Lontooseen muutto sen käsittelemistä?"
Kommentti tuli melkeinpä juuri sopivalla hetkellä, sillä olen ajatellut asiasta kirjoittamista jo hetken mutten oikein tiennyt miten - nyt siihen on helpompi tarttua kun siitä kerran kyseltiin.
On kulunut lähes kaksi kuukautta siitä kun
koirani Heidi lopettiin. Valehtelisin jos sanoisin etten joskus yöllä itke ikävää tai liikutu joka kerta kun selaan kamerarullaani ja törmää siellä Heidin kuvaan - ikävä on ollut aivan suunnaton, ja juuri muutama päivä sitten Heidia muistellessa ja itkiessä tajusin, etten oikeasti ole vieläkään päässyt asiasta kunnolla yli.
Heidi lopetettiin päivä ennen syntymäpäivääni, ja mulla oli synttäreillä isot juhlat joihin piti keskittyä ja olla reipas - ne oli samalla mun läksiäiset, joten osan ihmisistä näin viimeistä kertaa pitkään aikaan. Sen jälkeen alkoi sählääminen muuton suhteen, viimeiset työpäivät, muutto Lontooseen, sitten muutto asuntolaan ja koulun aloitus ja niin edelleen. Parhaani mukaan olen pitänyt itseni kiireisenä ja olihan se helppoa kun tässä on ollut oikeastikin tekemistä, joten en ole pahemmin ehtinyt istua alas ja surra. Tuon kysymyksen lukiessani tuli taas itku, mikä vaan todistaa että asia on yhä arka mitä en ehkä ole ymmärtänyt kun olen vältellyt sen ajattelemista loppuun asti. Eli kysymykseesi vastaten, muutto Lontooseen on sekä helpottanut sekä vaikeuttanut asian käsittelemistä - helpottanut siinä mielessä että olen pysynyt kiireisenä, vaikeuttanut koska en ole ehtinyt (tai halunnut koska olen niin "kiireinen") miettiä asiaa.
Tiedän, että ihmiset jotka eivät omista koiraa tai muitakaan lemmikkejä saattavat pitää koiran suremista absurdina ajatuksena - jopa koiranomistaja-aikoinani ajattelin, että
"no onhan se nyt surullista mutta ei se varmaan oo sama asia kuin ihmisen kuolema". Vasta nyt olen ymmärtänyt sen tuskan, mitä oman lemmikin menettäminen tuottaa. Nähtyäni molempien vanhempien reaktiot tajusin myös, kuinka rakas ja tärkeä perheenjäsen Heidi oli heillekin vaikka se virallisesti mun koira olikin.
Jotenkin tuntuu, että meidän yhteiskunnassa on jotenkin "noloa" surra lemmikin kuolemaa -
"se on vaan koira" tulee useimpien suusta, etenkin niiden joilla ei ole itsellään koiraa. Myönnän itsekin joskus ajatelleni niin, silloin vanhoina huonoina aikoina kun en vielä tiennyt millaista rikkautta elämään niinsanottu 'ihmisen paras ystävä' voi tuoda.
Syyllisyys on asia mikä kalvaa mieltäni jatkuvasti. Miksi en huomannut Heidin sairastumista, mitä olisin voinut tehdä toisin ja niin edelleen. Kesän Heidi vietti lähes kokonaan isäni kanssa, sillä itse olin jatkuvasti töissä ja töiden ulkopuolella koitin parhaani mukaan viettää aikaa kavereiden ja muiden tärkeiden ihmisten kanssa sillä muutto oli kuitenkin edessä - silloin Heidi luultavasti sairastui pahimmillaan, enkä edes tiennyt kun en ollut lähettyvillä. Se on jotain mitä en tule koskaan antamaan itselleni anteeksi, vaikka tiedän että isäni oli Heidille erittäin rakas ja loppupeleissä viihtyi isäni seurassa melkeimpä paremmin kuin mun kun olin niin harvoin tavoiteltavissa. Taisin syyttää isäänikin Heidin sairastumisesta, mikä oli vaan osoitus siitä miten kovasti syyllisyys vaivasi itseäni. Miten saatoin laiminlyödä koirani, jonka olen omistanut 12-vuotiaasta asti ja kasvattanut pennusta aikuiseksi?
Ehkä vaikeinta tässä on kuitenkin ajatus siitä, että tullessani Jouluksi kotiin niin Heidi ei ole enää siellä. Pappani sanoi kuitenkin lohduttavasti, että oli onni onnettomuudessa että Heidin aika koitti nyt eikä vasta silloin, kun jo asuin täällä - nyt ainakin sain viettää Heidin kanssa sen viimeiset hetket yhdessä. En edes osaa kuvitella sitä syyllisyyttä jos Heidi olisi kuollut mun asuessa täällä ja olin viettänyt koko kesän muualla kuin sen seurassa.
Muistan aikanaan lukeneeni jostain, että koiran kuollessa pitäisi hankkia uusi mahdollisimman nopeasti. Mielestäni ajatus tuntui jotenkin raadolliselta, miten vanha koira yritetään niin vaan korvata ja unohtaa, ja uusi toimii ikäänkuin laastarina menetykselle. Nyt ymmärrän, miksi niin moni kokee tarvetta hankkia uusi koira heti.
Itselläni on ristiriitaiset tunteet joka kerta kun näen koiran nykyään - ensin riemastun kun vastaan tulee söpö koira, sitten valtaa suru kun muistan että omani ei ole enää paikalla. Jotenkin tulee tarve taas saada jotain josta kantaa vastuuta ja pitää huolta, etenkin 8 koiranomistajuusvuoden jälkeen.
(Ennen kuin sanotte mitään niin ei, en ole hankkimassa uutta koiraa täällä köyhänä ja kiireisenä asuntolaopiskelijana keskellä hektistä Lontoota, pointti oli se että pystyn kuvittelemaan sen tunteen miksi ihmiset ryhtyvät taas koiranomistajiksi).
Tästä tuli nyt ihan hirveän pitkä postaus enkä ole edes varma vastasinko lukijan kysymykseen kunnolla, mutta tulipahan vuodatettua mikä on painanut mieltäni tässä viimeiset kaksi kuukautta. En siis oikein osaa antaa vinkkejä surutyöhön sillä kuten tästä postauksesta ehkä huomaakin niin olen itsekin vielä käsittelemässä Heidin menettämistä - sen kyllä tiedän että aika helpottaa, niinhän se aina.
Minun kaunis enkelini - tässä Heidi 2-3 vuoden iässä, kauan ennen kuononsa harmaantumista :)
Kellään muulla kokemusta koiran tai muun rakkaan lemmikin menettämisessä? Kuulisin mielelläni kommentteja ja mielipiteitä, esimerkiksi tästä blogikirjoituksesta jos ei muuuten.
Ja edellisen postauksen anonyymille, kiitos kommentistasi ja toivottavasti luet tämän ja saat tästä jotain irti!
